Ankarat ajat

27 Dec

Välipäivien ratoksi julkaisemme pari näytepalaa kriisikirjasta. Ensimmäisenä vuorossa on Johdannon osa, joka käsittelee austerity-politiikkaa ja Euroopan leikkausohjelmia. Kirjaa voi tilata edelleen kätevästi esimerkiksi täältä.

* * *

Historian suurimmat markkinainterventiot ovat osoitus uusliberalismin epäonnistumisesta. Mutta toisin kuin moni ehti toivoa, kriisi ei ole johtanut valtioiden »niskalenkkiin» markkinavoimista, vaan kehittyneimmät teollisuusmaat ovat ajautumassa kriisin jälkihoidon seurauksena niukkuuden aikakauteen (age of austerity). Termin taustalla on kreikan substantiivi austeriotes ja adjektiivi austeros, joka tarkoittaa niin kitkerää, katkeraa, karvasta, juroa, tuimaa ja vakavaa kuin ankaraa ja raskasta. Kreikasta sana on kulkeutunut latinan substantiivin (austeritas) ja adjektiivin (austerus) kautta lukuisiin nykykieliin. Merriam-Webster’s Dictionary nimesi termin ’austerity’ vuoden 2010 sanaksi kyseisenä vuonna tehtyjen sanahakujen perusteella. Termin ’age of austerity’ leviämisessä ratkaisevaa oli Ison-Britannian nykyisen pääministerin David Cameronin konservatiiveille pitämä linjapuhe huhtikuussa 2009. Hänen mukaansa tulevina vuosina edessä on »uskomattoman kovia verotusta, valtion menoja ja lainanottoa koskevia päätöksiä». [1]

Niukkuuden aikakauden taustalla on vallitsevaan talouspoliittiseen oppiin perustuva käsitys siitä, miten valtiontaloutta tulee hoitaa kriisin seurauksena. Pankkien yksityisen ongelmavelan sosialisoimisen seurauksena valtiontaloudet ovat velkaantuneet entisestään. Tämä pyritään saamaan kuriin tasapainottamalla budjetteja, mikä tarkoittaa julkissektorilla ankaria leikkauksia etenkin palkoista, koulutuksesta, sairaanhoidosta, sosiaalietuuksista, lasten päivähoidosta, vanhustenhoidosta ja eläkkeistä. Ne ollaan uhraamassa nykyisen rahoitusjärjestelmän säilyttämiseksi, mikä on johtamassa vakavaan yhteiskunnalliseen uusintamiskriisiin. Tämän uusliberaalin taloudenhoidon ja siihen liittyvien leikkausten myötä myös kulutuskysyntä vähenee, valtioiden veronkantokyky pienenee, työttömyydestä aiheutuvat kustannukset nousevat sekä alijäämät ja velkaantuminen jatkavat kasvuaan. Valittu politiikka on luonut negatiivisen kierteen, joka uhkaa imaista mukaansa Euroopan maat yksi toisensa perään.

1970-luvulle tultaessa toisen maailmansodan jälkeinen jälleenrakennus oli ohi, öljykriisi kallisti energiahintoja, eikä inflaatiota saatu kuriin. Näissä oloissa talouden reaalinen kehitys ei enää noudattanut sitä keynesiläisten oletusta, että velkavetoista stimulanssia seuraisivat talouden suhdannekäänne ja nousukausi, jonka aikana velkoja kyettäisiin maksamaan takaisin sekä varautumaan seuraavaan suhdannekriisiin ja sen vaatimiin valtiollisiin investointeihin. Uusliberalismi oli vastaus tähän keynesiläisyyden kriisiin ja hallitsevien näkökulmasta se näytti houkuttelevalta mahdollisuudelta lisätä tuottavuutta, vähentää valtioiden velkaantumista ja muuttaa tulonjakoa heille itselleen edullisemmaksi.

Valitun politiikan seuraukset ovat käyneet viimeisten vuosikymmenten aikana ilmeisiksi: markkinoiden »vapauttamisena» tunnettu uusliberaali uudelleenorganisaatio, jota Leo Panitch ja Martijn Konings analysoivat tarkemmin tämän teoksen artikkelissaan, on lisännyt suhdannekriisejä samalla kun rikkaita suosineet verohelpotukset ovat heikentäneet julkistaloutta. Euroopan tasolla Lissabonin ja Maastrichtin sopimuksissa sovittu talous- ja rahaliiton rakenne palvelee uusliberaalia markkinakuria:

»Euroopan makrotalouspoliittista järjestelmää leimaa epäluottamus demokraattisesti valittuja hallituksia kohtaan, esimerkkinä Euroopan keskuspankin itsenäisyys suhteessa muihin poliittisiin voimiin sekä Euroopan vakaus- ja kasvusopimus. Tämä tarkoittaa sitä, että valtioilta on riistetty niin rahapoliittinen kuin finanssipoliit- tinenkin autonomia. Koska budjettitasapaino on saavutettava eikä harkinnanvaraista elvytystä sallita, Eurooppa laskee kaiken ’automaattisen vakautumisen’ varaan.»[2]

Euroopan unionin perustuslakiin on kirjattu finanssisektorin ja vientiteollisuuden ylivalta suhteessa kotimarkkinaorientoituneeseen tuotantoon ja demokraattiseen päätöksentekoon. Talouspolitiikka on yhä kauempana kansanvaltaisen kontrollin ulottumattomissa – mikä lienee ollut tarkoituskin.[3] Euroopan keskuspankin rahapolitiikan ainoa julkilausuttu tavoite on inflaation hillintä, eikä sen tarvitse nauttia minkään demokraattisesti valitun päätöksentekoelimen luottamusta. Näin on luotu sellainen »kurimekanismi», johon vetoamalla pääoman kasautumista edistävä uusliberaali politiikka pyritään esittämään ainoana mahdollisena vaihtoehtona.

Eurokriisi osoittaa, että yhteinen valuutta on asettanut taloudellisesti vahvat ja heikot taloudet eriarvoiseen asemaan. Näitä jälkiä joudutaan nyt korjailemaan. Maastrichtin sopimuksen perusteella Euroopan keskuspankki ei voi rahoittaa suoraan euromaita, sillä kyseessä on valtioiden markkinaohjaukseen perustuva järjestelmä. Siinä valtiot ovat riippuvaisia yksityisten pankkien lainanannosta, josta täytyy maksaa vallitsevasta taloustilanteesta ja lainaajan arvioidusta takaisinmaksukyvystä riippuvaa korkoa. Tästä rakenteesta johtuen Euroopan poliittisen johdon suurin huoli kohdistuu velkaantumiseen eikä esimerkiksi siihen, miten kohentaa talouskasvua, vähentää työttömyyttä tai kehittää sosiaaliturvaa ja hyvinvointipalveluita. [4] Pyrkiessään korkeaan luottoluokitukseen, joka vaikuttaa ratkaisevasti korkomenoihin, valtioille syntyy kriisissä paineita toteuttaa entistä voimakkaampia uusliberalistisia »uudistuksia». Uusliberalismin ajautuminen kriisiin onkin kyetty esittämään perusteena entistä kovemmalle uusliberalisaatiolle. Vaikka velkaantumista ei ole saatu kuriin, siitä huolimatta leikkaukset, yksityistämiset, kilpailuttaminen ja työelämän »joustavoittaminen» esitetään edelleen velkaantumisen hillitsemisen ja hyvinvoinnin säilyttämisen kannalta järkevimpinä toimenpiteinä. Näin silti, vaikka viimeaikainen kehitys eniten leikkauksia tehneissä maissa puhuu tätä vastaan.[5] Vaikka kriisin alkaessa moni ehti juhlia uusliberalismin perikatoa, uusliberaali hallinta näyttää lujittuvan – ja mikä pahinta, ainoastaan syventävän kriisiä, kuten tämän teoksen ranskalaisten taloustieteilijöiden manifestissa todetaan:

»’Markkinoiden rauhoittamiseksi’ eurolle improvisoitiin vakausrahasto. Rajuja ja usein melko umpimähkäisiä julkistalouden menojenleikkauksia on pantu alulle ympäri Eurooppaa. … Valtion henkilöstön määrää vähennetään kaikkialla, mikä uhkaa julkisia palveluja. Sosiaaliturvaa heikennetään ankaralla kädellä joka puolella. Työttömyys ja työn epävarmuus tulevat väistämättä kasvamaan seuraavien vuosien aikana. Toimenpiteet ovat paitsi poliittisesti ja yhteiskunnallisesti myös taloudellisesti vastuuttomia.»

Juha Koivisto, Yrjö Kallinen & Antti Ronkainen

1. DavidCameron – »Age of Austerity», April.26.2009.

2. Tuohtuneiden taloustieteilijöiden manifesti, s. 281–282.

3. Talouskriisi on johtanut siihen, että tämä epädemokraattinen rakennelma on ajautunut myös juridiseen legitimaatiokriisiin. Euroalue ei täytä enää omaa kasvu ja vakaussopimustaan ja Euroopan keskuspankki rikkoo jatkuvasti Maastrichtin sopimusta ostaessaan eri kriisimaiden velkakirjoja. Koska Euroopan unionin perustuslaki kieltää velkojen siirtämisen toisten maiden vastuulle, kriisipolitiikka on perusteltu artiklalla 122, joka oikeuttaa velkojen siirron »luonnonkatastrofin tai muun vakavan uhan» edessä. Paineet muuttaa EU:n perustuslakia ovatkin kasvaneet.

4. Voidaan aiheellisesti kysyä: »Olisiko Roosevelt rahoittanut [1930-luvun suuren laman] elvytyksen Yhdysvaltain valtionvelkakirjojen liikkeellelaskun sijaan niin, että hän olisi pakottanut Kalifornian ja New Yorkin osavaltiot takaamaan Illinoisin ja Ohion osavaltioiden velkoja sillä ehdolla, että sekä liittovaltio että nämä lainaa saavat osavaltiot vähentävät investointeja näiden alueiden kehittämiseen?» Yanis Varoufakis ja Stuart Holland (2011) A Modest Proposal for Overcoming the Euro Crisis, Version 2.2: http://yanisvaroufakis.eu/euro-crisis.

5. Kuten John Lanchester toteaa, on ironista, että yksi kriisistä parhaiten selvinneistä euromaista näyttää olevan Belgia, jossa ei ole ollut pitkälti yli vuoteen lainkaan hallitusta, joka olisi ryhtynyt toteuttamaan leikkausohjelmaa. London Review of Books 8.9.2011,3.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: